ALKUSANAT

Jostain kumman syystä isältä ”peritty” vuoden 1990 mallinen nätinvihreä turbodiesel VW Jetta herätti myös positiivisia tunteita saksalaista kansanautoteollisuutta kohtaan, joten lisäähän tätä herkkua oli saatava. Jetta ei sinänsä ollut vielä läheskään tiensä päässä ja sen kanssa tulikin reissattua parin vuoden ja 80 tuhannen kilometrin ajan, mutta mieleni tekevi jotain hiukka uudempaa. Jetan myyntihanketta vauhditti myös se, että 400 tuhatta mittarissa auto on viimeistään järkevää myydä, muuten se jää pihaan tai joudutaan luovuttamaan ilmaiseksi  Kuusankoskelle vuonna 2025. Ja sitähän meikäläisen luonto ei prkl kestäisi. Pitkäänhän sitä yritettiin pitkin kevättä myydäkin, kunnes eräs järkiinsä tullut tukevahko keski-ikäinen mies haki vihreän 90-luvun perusperheauton uuteen kotiin ja työmatka-ajoon. Tässä vaiheessa tosin olin jo hakenut Venton pihaan.

 

Sininen ekohelvetti saapui kotiin

Lähes puolen vuoden intensiivisen ja jopa mielipuoliset mittasuhteet saavuttavan nettiauton hakkaamisen tuloksena löysin kuin löysinkin sopivan ehdokkaan Pihlajavedeltä eräältä käytettyjen autojen kauppiaalta. Eipä siinä, siispä eräänä keväisenä lauantain Jetan nokka isän kanssa kohti Keski-Suomea toiveet korkealla. Kyseessä oli siis lyhykäisyydessään vm. 1998, 281tkm ajettu, ”metallihohtohelmiäissininen” CL ekoTD Vento. Se mikä tässä varsinaisesti kiinnosti, oli väri ja lähes viimeinen yksilö tehtaan valmistamista Ventoista ikinä. Lisäksi perusmekaaninen turbodiesel ilman elektroniikkaa ja metsäinsinöörin matka-autona oleminen kiinnostivat kummasti. Jotenkin vaan tuntui, että en vielä uskaltanut tällä rahapussilla lämmetä uudemman tekniikan ja alkukantaisen elektroniikan ihmeisiin, jotka vaatisivat repullisen antureita ja VAG-Comilla varustetun läppärin kauppamatkaa varten. Niinhän siinä kävi, että uuden auton omistajina tultiin takaisin Keski-Suomen korvesta.

 

Ja mitä tulikaan ostettua...

Otsikko antaa kummasti sen vaikutelman, että p...kan möivät, mutta eipä tuossa kummoisia. Ensimmäinen asia jonka huomasin, oli se, että auto ei    kerta kaikkiaan kulje mihinkään. Huomasin tämän jo koeajossa Pihlajavedellä, mutta käytännössä tiesin homman nimen (ja se oli ”ekoTD”), joten en pitänyt asiaa mitenkään vakavana. Viimeinen niitti ennen ”säätöä” oli se, että moottoritiellä kaasu pohjassa kevyeen vastatuuleen pääsin juuri ja juuri 120km/h rajoituksen tuntumaan. Muutenhan tuo meni jo pyörre tankissa ainakin 150km/h urheiluliiton hyväksymissä tuulirajoissa. Että se siitä ekoilusta. Vuoden 2008 ekotekoa saatte seurata seuraavassa osassa.

 

 

 

© Tomi Talja 2010